Never forget to smile: Vanhojen muistelua

Toiseksi viimeiset talvikuvat lähtevät julkaisuun, enää yksi talvikuva postaus ja otetaan kevät vastaan myös täällä blogin puolella! Tässä postauksessa kuvia vanhemmista kaneista, ja se sopiikin kun heistä halusin muutenkin tänne kirjoittaa.

Ennätys monta vanhuskania meillä tällä hetkellä kanilassa. Heistä vanhin, pikku Mei täytti tosiaan tammikuun alussa kymmenen vuotta. Viime kertaisten vanhuskuvien yhteydessä kerroin, että hän on alkanut sokeutumaan. Ensin kaihi vei näön yhdestä silmästä ja myöhemmin myös toisesta. Nykyisin Mei on täysin sokea. Kävimme asian tiimoilta eläinlääkärissä, ja nyt ollaan vain elelty. Alussa kani kuin minäkin vierastin tätä sokeusasiaa, Mei oli kovin allapäin. Minusta kaikki tuntui hyvin surulliselta ja väärältä, että näkö noin vain lähtee, eikä sitä sen jälkeen enää ole. Näin itsekkin osittain sokeana sympatioin kaniani paljon. Paikoilleen ei olla jääty asian tiimoilta, eli kaiken mahdollisen olen tehnyt ja teen että Mein elämä pysyy mielekkäänä. Nopeasti tilanteeseen ollaankin jo sopeuduttu. Tosinaan meinaa jopa unohtaa sen ettei hän enää näe. Paljon Mei saa olla vapaana kanilassa ja pihassa, muistin, kuulon ja hajujen mukaan hän suunnistaa ihailtavan hyvin tutussa ympäristössä. Iloisia hetkiä löytyy selvästi myös kun iloloikkiakin varovasti hän tekee. Toisinaan saattaa kuitenkin törmäyksiä sattua, varsinkin jos vauhtia on enemmän. Yleiskunto on Meillä erittäin hyvä ja toivotaan tämän pitävän.

Ensi viikolla kymppisynttäreitä vietetään kaksin kappalein. Maanantaina Ada mummeli täyttää isoja vuosia ja parin päivän päästä siitä on Spiidi papan vuoro. Ada asustaa kanilalla, hurjan energinen ja pätevä hän on, vaikka ikää löytyykin mittarista. Aina kanilassa vapaana olessa nuoremmille kovistellaan ja tietysti merkataan kaikkia paikkoja. Hieman häneltä on lihaksia lähtenyt, mutta toivon ja haluan uskoa että kesä tuo ne takaisin. Talvella kun on selvästi vanhukset liikkuneet vähemmän. Adan turkki on myös varsin pystyyn kuollut, mutta siihen vaikuttaa varmasti myös sterilointi. Spiidi pappa, pikkusiskoni kani asustaa nykyisin Helsingissä. Maalaiskanista tuli vanhoilla päivillään kaupunkilainen ja hyvin hän on sinne kotiutunutkin. Saa elellä omassa huoneessaan ja saada kaiken mahdollisen huomion osakseen. Toivotaan että Spiidi pysyy myös hyvänä ja terveenä!

Neljäs tänä vuonna kymmenen vuotta täyttävä on minun viimeinen venäläisrotuinen kanini Donfero, eli tutummin Poika. Hän on ollut koko talven todella virkeä, mutta nyt ihan muutaman viikon sisällä hänen yleiskuntonsa on romahtanut. Toivon, että se ei olisi menoa nyt, mutta kun vanha kani kyseessä, ei voi koskaan tietää. Olemme menossa ensi viikon tiistaina eläinlääkäriin, ja sillä käynnillä katsomme hänen hampaat. Pelletti maistuu, mutta heinän syöti on loppunut nyt täysin. Toivottavasti kyse on "vain" hammaspiikeistä, ne saadaan eläinlääkärin toimesta kuntoon ja Poika pääsee vielä nauttimaan tulevasta kesätä. Eihän kanila ole mitään ilman Poikkulia!

Alempaa löytyy myös viimeiset kuvat Giasta, jonka hyvästelimme alkuvuodesta. Hänen lapsen lapsensa Tatti on päässyt myös tämän postauksen kuviin. Ajattelen Tatin aina ihan nuorena kanina, mutta onhan hänkin jo viisi vuotta. Toivottavasti hän elää yhtä pitkäikäiseksi mitä hänen isoisoisoiso mumminsa Ada, ja tämän sisko Mei ja serkku Spiidi. Suvun puolesta lähtökohdat pitkään ikään ovat ainakin hyvät.